Sukuseuran kotiseutumatka Jaakkimaan ja Sortavalan maalaiskuntaan Kuokkaniemelle 15.6.-17.6. 2007 Matkan osanottajat Taneli ja Anna Tuunaisen suvusta, yhteensä 16 henkilöä:
Muistot on siirrettävä seuraaville sukupolville Tuunaisen sukuseurassa on todettu, että joukossamme on jäljellä vain muutamia, joilla on henkilökohtaisia muistoja Tuunaisten asuinpaikoista, Metsämiklin Tuunalasta, Paikjärven sekä Salon tiloista sekä Ilomäen tilasta Sortavalan Kuokkaniemellä. Ikävä kyllä kaikki, joilla olisi noita muistoja, eivät enää kyenneet lähtemään tälle matkalle. Joka tapauksessa on kiire siirtää seuraaville sukupolville perinnöksi nuo kallisarvoiset muistot Tuunaisen suvun elämästä ja asuinpaikoista entisinä aikoina. Tässä joukossa tehtävä lankesi lähinnä Arvolle, Hilkalle ja Anjalle, olivathan he lapsuudessaan joko asuneet tai vierailleet yllä mainituissa paikoissa. Metsämiklin Tuunalassa 16.6.2007 Olimme saapuneet myöhään perjantai-iltana 15.6.2007 Lahdenpohjaan ja majoittuneet Hotelli Annikkaan. Edellisen päivän sateen jälkeen aurinko paistoi täydeltä terältään, kun lauantaiaamuna Keijo-kuskimme suuntasi auton kohti Metsämiklin Tuunalaa. Sitä lähestyessämme Arvo esitteli meille tilaan kuuluneita alueita, Rapion, Amerikan sekä Alavin peltoja, jotka ovat Miinalan ja Nivan välisen tien varrella, mutta ovat nyt osittain metsittyneitä. Nämä kolme aluetta mukaan luettuna Tuunalaan on kuulunut kartan mukaan 11 erillistä palstaa, sillä Taneli Tuunaisen tiedetään ostaneen aina tilaisuuden tullen lisää maata, olihan hänellä kuusi poikaa työvoimaksi. Kun automme saapui Uimosen myllyn padolle, Hilkka, Juha ja joku muukin osasivat ottaa oikean suunnan ukon ja mummon entiselle kotipaikalle Tuunalaan. Ennen vanhaan myllyltä lähti Metsämiklin kylään soratie, joka nyt oli täysin hävinnyt, mutta ei hätää, kiiruhdimme Hilkan ja Juhan perään. Pitkä jonomme kahlasi seuraten heidän jälkiään melkein juoksujalkaa runsaan kasvillisuuden läpi kohti tärkeää päämääräämme. Osuimme samaan suuntaan kulkeneen traktorin jäljille, jotka ihme kyllä veivät Tuunalaan. Perillä hämmästelimme pientä kynnettyä aluetta entisen talon takana. Mitä siihen lienee kylvetty, siitä emme päässeet perille, mutta pienet vihreät ”piikit” näyttivät enemmän rikkaruohoilta kuin minkään muun kasvin taimilta. Aikaisemmilla vierailuillamme siellä ei ole ollut näkyvillä mitään paikallisten asukkaiden jälkiä; ainoastaan Juha Airevuon vuosia sitten tiukasti kiinnittämä Tuunaisen suvun kilpi oli viety betoniportaista. Kukahan sitäkin oli tarvinnut? Raunioilla Kun saavuimme Tuunalan raunioille, seurueemme hajaantui kuin varpusparvi etsimään, mitä alueelta löytyisi. Asuinrakennuksesta oli jäänyt jäljelle osa kivijalkaa sekä betoniportaat, siinä kaikki. Talon "sisälle" oli kasvanut melko suuria puita ja pensaita. Arvo ja Hilkka ovat piirtäneet muistinvaraisesti rakennuksen pohjapiirustuksen, mutta Ari käytti nyt mittakeppiä, jolla saatiin vielä tarkemmin selville talon koko. Pohjakerroksen päädystä löytyi kellarin oviaukko, josta miehet kurkistelivat sisälle. Sikiöön menevä tie on nyt vaivainen polku, mutta sen varrelta oli jokin aikaisempi retkikunta löytänyt Tuunaisen melko uudeksi jääneen betonikellarin. Nyt Aila, Markku ja jotkut muutkin kävivät toteamassa sen olevan yhä jäljellä. Tämä olikin Metsämiklin tilan ainoa ehyeksi jäänyt rakennus. Asuinrakennus oli rakennettu rinteelle, mistä aikoinaan jatkui ylöspäin laaja peltoaukeama, mutta metsä oli tähän mennessä jo haukannut siitä suuren osan. Rinteessä oli runsasvetinen lähde, josta saatiin painovesi sekä asuinrakennukseen että navettaan. Heräsi kysymys, vieläkö lähde olisi tallella, ja ihme kyllä se löytyikin erään ison koivun juurelta osittain roskien peittämänä. Tarkkasilmäiset nuoret miehet löysivät keittiön betonilattiasta vesijohdon ja viemäriputken, eikä aikaakaan, kun entisessä puutarhassa huomattiin yhä pystyssä oleva kasteluputki. Puutarha oli perustettu rinteelle samaan tasoon kuin asuinrakennus. Näen vieläkin sieluni silmillä sen leveän keskuskäytävän, jonka molemmille puolille oli istutettu riveihin kymmenet omena- ja kirsikkapuut, monenlaiset marjapensaat ja kukkaistutukset. Se oli lapsuutemme paratiisi, josta oli lupa ottaa omenia, kunhan myös söi ne. Kitkerän makuiset hedelmät heitimme kuitenkin aidan takana laiduntavalle suurelle sonnille! Kasteluputken lisäksi löysimme muitakin jäännöksiä entisestä puutarhasta: muutamia raihnaisia omenapuita, rinteen täydeltä villiintynyttä kirsikkapensaikkoa sekä tiheän ryhmän juhannusruusuja, joiden läpi oli vaikea päästä. Jotkut meistä kätkivät laukkuunsa muutamia pieniä omenapuun oksia, jotka vietiin salaa rajan yli oksastettaviksi omiin puihin koti-Suomessa. Puutarhan takaa rinteestä Aila ja Hilkka onnistuivat löytämään riihen jäännökset. Edellisillä retkillä kukaan ei ollut niitä huomannut etsiäkään. Talon piha-alue oli aikoinaan jaettu pengerretyllä kivimuurilla kahteen osaan, jolloin yläpihaksi oli saatu tasainen alue maata siirtämällä. Sen reunalla näkyi vieläkin raihnaisia syreenipensaan jäännöksiä. Alapiha ulottui kivipenkereestä navetan seinään saakka. Tämä ennen niin mahtava kivinavetta on nykyisin pelkkä rauniokasa, jonka seinistä ovat jäljellä vain betoniset osat. Heti Tuunalan pihalle saavuttaessa huomiota herättää navetan päädyssä oleva vetosilta, joka on kauan sitten rakennettu lähinnä kivestä. Sitä pitkin hevoset vetivät luhtiin (vintille) heinät, joita pudotettiin tarpeen mukaan runtukasta (luukusta) alas eläimille jaettavaksi. Arvo ja Hilkka ovat tehneet muistinvaraisesti myös navetan pohjapiirroksen, johon monet seuramme jäsenet lienevät jo tutustuneetkin. Uskon, että seistessään raunioilla moni meistä saattoi kuvitella näkevänsä kotieläimiä täynnä olevan navetan, jonka tärkeimpiä asukkeja ovat olleet kuuluisat, moneen kertaan palkitut kantakirjalehmät. – Nyt suuren raunionavetan ainoa asukas on kyykäärme! Arvo perinteen siirtäjänä Arvon sitkeyttä ihmettelimme kaikki, sillä hän tulla raahusti jonossa viimeisenä kahden kepin varassa lähinnä Ari-Pekan avustamana tuon vaivalloisen viidakon läpi Tuunalaan, jonne oli kävelymatkaa sentään toista kilometriä. Väsyneenä Arvo istahti tuvan portaille levähtämään, mutta ei aikaakaan, kun tämä 80-vuotias veteraani jo nousi pystyyn kertoakseen kuinka tässä talossa oli eletty luontaistaloudessa ennen sotia. Jo automatkalla Arvo oli esittänyt pitkän tarinan, josta kävi ilmi perheen ja palkollisten ahkera työnteko. Taloon saatiin rahaa erilaisista hyödykkeistä, erityisesti voista, joka oli yksi huomattavimmista tulolähteistä. Muitakin tärkeitä myyntituotteita Arvo mainitsi, esimerkiksi viljan ja heinät. Seurueemme kerääntyi vähitellen portaiden eteen, jossa kuuntelimme liikuttuneina Arvon kertomuksia entisistä ajoista. Hänellä onkin ihmeen selkeät muistot tilan vanhoista asioista, olihan hän Metsämiklissä koulua käydessään ollut päivittäin mukana talon arkielämässä. Syyskuussa 1944 sodan loputtua Metsämiklin kylän asukkaat joutuivat evakkoon ruotsinkieliselle alueelle, Pirttikylään. Täysin toimettomaksi joutunut Taneli-ukko oli muukalainen vierasta kieltä puhuvien joukossa. Tätä hän ei kestänyt, ja muutamassa kuukaudessa hän joutuikin vuoteen omaksi. Oli varmaan kohtalon johdatus, kun Arvo pääsi käymään isovanhempiemme evakkopaikassa vain pari viikkoa ennen Taneli-ukon kuolemaa. Lähtiäisiksi Arvo sai häneltä tärkeän tehtävän: Hänen tuli välittää suvulle ukon siunaus, niin että se siirtyisi edelleen sukupolvesta toiseen. Tätä ukon pyyntöä Arvo on uskollisesti noudattanutkin sen jälkeen kaikissa suvun tapaamisissa. Toivottavasti sukumme nuoriso ei unohda juuriaan, vaan vie eteenpäin viestiä menneistä ajoista koti-Karjalassa. Anja Tuomela
Lauantai 16.6.2007. Toinen kohteemme oli Tuomaan perheen asuinpaikka Sortavalan maalaiskunnan Kuokkaniemen Ilomäessä. Sinne menevälle tielle linja-automme olisi ollut liian suuri, joten meidän oli käytettävä venäläisiä taksin röttelöitä, jotka Tapio sai tilatuksi. Melkein poluksi muuttunut soratie Jaakkiman Reuskulasta Kuokkaniemelle oli venäläisten kuskien mielestä erittäin hyvässä kunnossa., mitä pahoin epäilimme. Eipä aikaakaan, kun olimme kuitenkin päässeet onnellisesti Ilomäen koulun pihalle. Olemme viipyneet siinä tuokion jokaisella retkellämme aivan kuin pyhiinvaeltajat konsanaan, kouluhan on ollut yksi lapsuutemme tärkeimmistä kiintopisteistä. Opettaja Auvisen omenapuut olivat yhä tallella. Muistan, kuinka hän syksyisin heitteli meille välitunnilla omenia ja huuteli raja-Karjalan murteella: Täss' ois teille "juaplukoita"! Tässä oli ollut Ilomäen koulu, ja kilometrin päässä olevan kotimme nimikin oli sama, Ilomäki! Meidän Ilomäen kotimme näkyi ennen vanhaan koulun ikkunoista, sillä koulun ja meidän välillä oleva maasto oli tasaista peltoa. Nyt yksi romutakseista, entinen armeijan kuljetusauto ajaa rymysi heinäpeltoa pitkin aivan kotimme raunioiden eteen, että saatiin koko seurue koolle. Avara piha-alueemme oli muuttunut tiheäksi viidakoksi: suuret koivut, lepät ja korkeat, tuuheat pajupensaat muodostivat lähes läpipääsemättömiä esteitä. Saimme kierrellä päästäksemme tuvan raunioille. Sieltä ei pystynyt juuri lainkaan näkemään aukealle pellolle. Talomme oli rakennettu loivalle etelärinteelle, ja ojien mentyä umpeen koko pihamaa oli aivan vesittynyt. Kivijalan rippeistä saatiin selville rakennuksen muoto ja koko. Uunit olivat romahtaneet kasoiksi, joiden päälle oli ehtinyt kasvaa ryhmä melko paksuja koivuja ja raitoja. Kotitalomme oli melko korkea, mansardikattoinen, valkoiseksi rapattu lautarakennus. Meillä oli tupakeittiö, tyttöjen pieni huone ja kaksi suurempaa kamaria. Toista viimeksi mainituista pidettiin kylmänä ruokakamarina, ja sen takaosa oli erotettu kevyellä seinällä vaatekamariksi eli "putkaksi". Tyyne-äitimme harrasti kukkia ja oli istuttanut ryhmiin kauniita perennoja, mutta nyt niistä ei näkynyt jälkeäkään. Vähän ennen talvisotaa perustettu puutarhamme oli jo alkanut tuottaa jonkin verran omenia ja marjoja, mutta nyt sekä puut että pensaat olivat täysin kadonneet. Olimme ehtineet asua Ilomäessä vuodet 1934 - 1944, josta ikävä kyllä oli mennyt toista vuotta hukkaan ollessamme evakossa Pohjanmaalla. Ennen niin avaran pihamme reunassa kaivon luona kasvoi ennen sotia valtavan suuri kuusi. Lapsena yritimme jopa kiivetäkin sen alaoksille. Minne kuusi oli kadonnut, sitä taivastelimme ensimmäisellä matkallamme. Meille se puu oli ollut kuin majakka keskellä merta, ja me lapset olimme siitä ylpeitä. Olihan se sentään elossa, mutta jokin turma sille oli tullut, sillä osa siitä oli repeytynyt pois. Meidän oli mentävä melko kauas pellolle, ennen kuin kuusen voi erottaa kaiken ryteikön keskeltä. Tänä kesänä sen olemassaoloa ei ehditty tarkistaakaan. Navetastamme oli jäljellä vain osa sikalan betoniseinää eikä muista ulkorakennuksista ollut jäljellä hirrenpätkääkään. Navetan takana kohoavan Riihenmäen toinen pää on paljasta silokalliota, jolle riihemme oli aikoinaan rakennettu. Kallion reunamilla ja koko mäellä kasvoi yhäkin samoja kukkia kuin lapsena ollessamme: punaisia, hieman tahmeavartisia mäkitervakoita, pehmeitä kissankäpäliä, niittyleinikkejä ja paljon muuta. Mansikat eivät olleet vielä kypsyneet. Riihenmäellä Max-poika ojensi Anja-mummille yllättäen kaksi suurta kukkakimppua. Sen muistan vielä kauan. Ne täytyi jättää ikävä kyllä hotellihuoneeseen, sillä kasvien vienti rajan yli olisi rikos. Hilkka ja Anja johdattivat seurueemme ensimmäiseksi juuri Riihenmäelle, lapsuutemme mielipaikalle, jossa voimme istuskella, keskustella ja ihailla edessämme avautuvia Tuomas-isämme peltoja. Nämä viljavat savipellot tuottivat hyvin: monena vuonna meiltä myytiin esimerkiksi heinää ja viljoista eniten ruista, joilla maksettiin velkoja, sen me lapsetkin hyvin tiesimme. Suureksi ihmeeksemme huomasimme venäläisen sovhoosin salaojittaneen peltomme, vieläpä monen entisten naapuriemmekin maat. Edellisellä käynnillämme peltomme kasvoi selvää timoteiheinää, tänä kesänä sekalaiset luonnonheinät näyttivät valloittaneen alueen. Metsä on jo alkanut hiipiä peltojemme reunuksille, mutta avara näköala on säilynyt tutun näköisenä. Pellon puolivälissä virtaava valtaoja kasvaa nykyisin pajukkoa, joten kohta salaojituksen toiminta saattaa estyä. Vahinko, ettei nyt ollut tilaisuutta tehdä pientä kiertomatkaa entiseen metsäämme tuolla pellon takana. Koko metsä oli lapsuutemme aikana aidattu lehmien laidunmaaksi. Jollakin edellisellä retkellämme olemme löytäneet samat karjan polut, joita pitkin Hilkka ja minä kuljimme lehmiä etsimässä. Ne osasivat kyllä kotiin, kun huutelimme: "He, pois kottii, he!" Meillä on niiltä ajoilta monia muistoja: Joskus emme löytäneet lehmiä ollenkaan, jos ei kellon ääntä kuulunut. Silloin tulimme tyhjin toimin takaisin. Meidät opetettiin tähän työhön Hilkan ollessa ehkä 7-vuotias ja minä vasta 4-vuotias, mutta uskoin olevani siskon turvana! Kaksi lehmistä yritti aina puskea minua ja joskus se onnistuikin. Sen varalta minulla oli aina kädessä iso piiska. Kesäaikaan lapsuudessamme Ilolammessa uiminen oli toiveidemme keskipiste. Sen kirkas sininen silmä oli näköpiirissämme, liikuimmepa missä kohtaa tahansa kotitanhuvilla. Uimaan pääsi, kun oli suorittanut jonkin urakan, vaikkapa kitkenyt yhden rivin porkkanoita, haravoinut heinäpellolla yhden saran ojanpientareen, tiskannut astiat jne. Työ ei näin ehtinyt koskaan tuntua loputtomalta raatamiselta, ja urakat olivat aina kunkin lapsen "kokoisia". Ennen sotia perheessämme oli vain kolme tyttöä. Tiesimme, missä kohtaa lammen ranta oli kovapohjainen ja turvallinen, joten meitä ei tarvinnut kenenkään vahtia. Nyt ovat vuosikymmenet tehneet tuhoa ihanalle Ilolammelle. Tuuheat pajupensaat peittävät entisen näkymän. Koivut ovat kasvaneet lammen ympärille, mutta pahinta on se, että lammen vesi nousee jo pelloille saakka. Eihän sinne enää voisi mennä uimaan. Miksi vesi nousee aina vain? Sitä on mietitty, ja jollakin edellisellä retkellä seurueemme miehet uskoivat nähneensä majavan pesäkekoja. Ne tietenkin rakentavat koko ajan patoja, jolloin lammen laskuoja ei voi toimia. Tämä saattaa olla tottakin. Tänä kesänä huomasin koivujen olevan jo kuolemassa, niissähän ei ollut enää lehtiä. Niinpä Ilolammen sininen silmä näkyikin paremmin kuin vuosiin. Tätä näköalaa olemme ikävöineet vuosikymmeniä, ja jälleen jouduimme jättämään hyvästit rakkaalle Ilomäelle, ja samalla jäämme kaipaamaan myös Ilolammen sinistä silmää. Anja Tuomela Sukuseura Paikjärvellä Sunnuntai 17.6.2007. Kolmas ja viimeinen matkapäivämme, sunnuntai, valkeni aurinkoisena. Oli miellyttävää todeta, kuinka paljon Annikka-hotelli oli uudistunut edellisen käyntimme jälkeen. Aamiaiselta lähdettyämme oli aika kiittää talon henkilökuntaa ja siirtyä Keijo-kuskimme kyytiin. Ennen Lahdenpohjasta lähtöä viivyimme vielä hetken esi-isillemme rakkaassa, pahoin raunioituneessa Jaakkiman kirkossa, sankarivainajien hauta-alueella sekä vanhalla hautausmaalla. Siellä lepäävät monet sukumme jäsenet, joiden hautapaikkoja emme enää pysty löytämään. Matkakohteistamme Paikjärvi oli jätetty viimeiseksi, koska sinne oli helpointa päästä ja jatkaa sieltä matkaa Sortavalaan ja sieltä kotiin. Tie oli yllättävän hyvä, ja automme nousi vaivattomasti Parkonmäelle, jonka korkeimmalta kohdalta näkyi osa Paikjärveä. Olen todennut jokaisella käyntikerralla, että näköala järvelle pienentyy koko ajan metsän vallatessa lisää alaa. Venäläiset ovat muuttaneet tien paikan, se näet kulki ennen sotia mäen alarinteessä aivan Tuunaisen läheltä. Lapsuudessamme oli sitä pitkin helppo kipittää järvelle uimaan, ja siellä Paavo-sedän luona kyläillessämme minäkin opin uinnin alkeet. Talo rakennettiin veljesvoimin ja se valmistui vuonna 1930. Siinä oli tupakeittiö ja kaksi kamaria, ja isäni Tuomas perheineen asui siinä seuraavat kolme vuotta. Siinä talossa minä synnyin naapurimme Kormanon emännän avustaessa, niin minulle on kerrottu. Häntä kutsuttiin "puapoksi", mikä tarkoitti lapsenpäästäjää eli kätilöä. Tuomaalle tuli kuitenkin vuonna 1934 toivottu tilaisuus päästä itsenäiseksi tilalliseksi Sortavalan maalaiskuntaan Kuokkaniemen Ilomäelle, ja näin Paikjärven tila jäi Paavo-sedän hoidettavaksi. Ennen sotia Parkonmäen rinteellä asusti useita pienviljelijöitä, joiden taloista vain rauniot ovat nyt jäljellä. Kotiseutumatkalla vuonna 1992 totesimme ihmeeksemme, että Paavo-sedän tiilinavetta oli säästynyt tuholta. Siihen tarvittavat tiilet oli aikoinaan tehty rakennuspaikalla omin miesvoimin. Navetan oven yläpuolelle oli kaiverrettu betoniin vuosiluku 1936, joka tänäkin kesänä oli yhä nähtävissä. Navetasta kertoisin, että sen luhti (vintti) oli erittäin korkea ja tilava. Uskon, että suurin osa talvella tarvittavista heinistä mahtui sinne. Lehmille oli varattu osa navetasta, ja niitä hoiti Iida-sisar ennen avioitumistaan, ja sen jälkeen täytyi hankkia tilalle piikoja, sillä sedällä ei ollut emäntää. Osa navetasta oli sikalana, jossa kerrotaan olleen kerralla jopa 100 sikaa, joita hoitamaan palkattiin renki. Paavo-sedällä oli sopimus Huuhanmäen kasarmin kanssa, että renki hakee hevosella joka päivä sieltä jäteruoat lisämuonaksi sioille. Vuonna 1992 tapasimme yllättäen Paavo-sedän navetalla vanhanpuoleisen venäläismiehen, joka kaikessa rauhassa hoiteli sikojaan sekä rakennuksen sisällä että sen ulkopuolella aitauksessa. Sovhoosin sikojako ne lienevät olleet? Miestä varten oli jostakin tuotu pieni hirsimökki asunnoksi. Tuon vuoden jälkeen Parkonmäellä näyttää riehuneen tulipalo, ehkä ukkosen aiheuttama, sillä kasvavia puitakin oli puoleksi palaneina rinteessä. Myös navetan luhti oli jäänyt tulen ruoaksi. Sen hiiltyneitä jäännöksiä rötköttää yhä maassa. Venäläismies mökkeineen oli myös häipynyt. Tänä kesänä tuli mieleeni lapsuusmuisto Paikjärveltä: Juuri ennen Talvisotaa kesällä 1939 vietettiin Paikjärvellä Paavo-sedän ja Sirkan häitä. Koko suuri suku, meidänkin perheemme, oli kutsuttu juhlimaan. Vanhoille ja arvokkaammille vieraille oli järjestetty vuoteet kamareihin, kun taas muille oli tehty pitkä siskonpeti luhtiin heinien päälle. Keskellä yötä Helmi-tädin (Johanneksen vaimo) pikkulapsi rupesi itkemään, jolloin pimeydestä kuului ärtynyt naisen ääni: "On se kumma, ko hiä on lähtent tänne tuommosen hukkusen (avuttoman) lapsen kans!" Helmi-täti, silloin jo kahdeksan lasta synnyttänyt äiti, yhdeksäs tulossa, tokaisi tähän napakasti: "A, mie en ois piäst elläissää mihikää, jos en ois lähtent lapsen kans!" Tuli hiljaisuus ja lapsikin nukahti. Paikjärven talon betoninen perustus oli kestänyt melko ehyenä nämä monet vuosikymmenet. Talon alla ollut kellari näyttää olevan yhä aika hyvässä kunnossa. Puutarha on hävinnyt kokonaan, mutta rehevät luonnon puut, esimerkiksi kukkivat pihlajat ympäröivät talon paikan. Pihan kasvillisuus oli erittäin runsas: korkeassa heinikossa sai suorastaan kahlata, mikä kertoo paikan viljavuudesta. Ylempänä Parkonmäen rinteellä maasto on sen sijaan kuiva ja kivikkoinen, Taneli-ukko tiesi, mistä maa kannatti ostaa! Nyt matkaseurueemme nuoret miehet tasapainottelivat navetan tiiliseinien päällä ja mittaus osoitti rakennuksen olevan 20 metriä pitkä. Tuvan ja navetan välimatka näytti olevan 30 metriä. Piha näyttää melko laajalta, koska sieltä avautuu näkymä pelloille. Aurinkoinen, kallioinen Parkonmäki yllättää meidät joka kerta kauneudellaan. Tuntuu, ettei sieltä raaskisi millään lähteä pois. Lapsuudestani 30-luvulta on jäänyt mieleeni, kuinka järvi näytti siihen aikaan olevan lähellä, ikään kuin jalkojemme juuressa. Jokaisella kotiseuturetkellämme olemme viipyneet pitkän tovin rinteellä nauttimassa näköalasta. Eräällä Paikjärven matkallamme oli niin otollinen sää, että uskalsimme rakentaa kallion koloon nuotion ja paistoimme siinä makkaraa. Tänäkin kesänä mäki oli sinisenään keto-orvokkeja, ja monin paikoin erilaiset maksaruohot peittivät silokallioita maton tavoin. Olisin halunnut poimia orvokkeja, mutta tiesin niiden kuihtuvan nopeasti. Sen sijaan päätin rikkoa lakia ja kaappasin mukaani melkoisen laajan turpeen keltaisena kukkivaa maksaruohoa. Sain sen tuoduksi rajan yli ilman vaikeuksia, ja olen istuttanut sen matkamuistoksi Kuusamon mökillemme. On jännittävää nähdä, kestääkö se Pohjolan pakkasetkin. Kiitollisena Paikjärven matkan onnistumisesta Anja Tuomela |
