Karjalan historiaa

Historiallista perspektiiviä Tuunaisen suvun vaiheille

Sukumme vaiheet liittyvät historian käänteisiin. Kaikkihan tiedämme, kuinka useat meistä ja vielä useampien vanhemmat, ja kenties nuorimpien osalta jo isovanhemmatkin, joutuivat lähtemään Karjalan alueluovutusten takia kotoaan evakkoon. Lähtö on varmaan ollut ahdistava kokemus. Sen lisäksi, että Suomen kohtalo on huolestuttanut, oma tuntematon tulevaisuus on näyttänyt synkältä lähdön hetkellä.

Vaikka me nykyään elävät voimme itse muistaa tai aistia nuo kohtalon hetket, historia on tarjonnut varhaisemmille esivanhemmillemme niin ikään raskaita kohtaloita. Ajattelin hieman luoda perspektiiviä sukumme varhaisempien vaiheiden tapahtumille tuomalla esiin muutamia Karjalan historian näkökohtia. Uskoisin, etten askartele juurikaan Anjan historiaprojektin ydinalueella, koska tarkastelen varhaisempaa historiaa ja lisäksi yleisemmällä tasolla.

Vaikka kirjoitus ei liity sukunimeemme mitenkään, antoi nimikeskustelu kimmokkeen tutkia hieman Karjalan varhaisempia aikoja. Kirjoitus perustuu kahteen lähteeseen: i) Suomen Historia, toimitusneuvoston pj. Yrjö Blomstedt ja ii) Karjala. Historia, kansa, kulttuuri, toimittaneet Pekka Nevalainen ja Hannes Sihvo.

Luettuani historiaa nyt karjalaisesta vinkkelistä katsottuna tuntuu näkökulma virkistävältä. Ehkäpä koulussa opetettu historia on muillekin ollut suomalaisten, hämäläisten ja ruotsalaisten historiaa. Nuoren Suomen kansakunnan on ilmeisesti ollut tarpeen korostaa yhteyksiään länteen ja se on johtanut itäisen ulottuvuuden häivyttämiseen historian opetuksessa.

Keitä karjalaiset ovat?

Vaikka karjalaisen heimon identiteetin juuret ulottuvat laajalle alueelle, niin sen korkeakulttuurin ydin kehittyi Laatokan pohjoisosan rannikoiden tuntumassa viikinki- ja ristiretkiajalla noin 800-luvulta 1300 luvulle edettäessä. Emme tiedä juuri mitään historiallisen Karjalan varhaisimmista asukkaista, jotka liikkuivat jääkauden jälkeisellä ajalla Saimaan vesistön, Laatokan, Äänisjärven ja Vienanmeren välisillä alueilla. Se oli liikkuvaa elämäntapaa ja pyyntielinkeinoja harjoittava väestö, joka jätti geeniperimää sekä keräilyn, metsästyksen ja kalastuksen kulttuuriperintöä myöhemmille Karjalan asukkaille.

Lähteessä ii) Heikki Kirkinen arvioi juuriamme seuraavasti: "Vaikka edelleen väitellään siitä, mistä Suomen ja Karjalan pysyvä varhaisväestö on hajanaisina muuttoliikkeinä ja kasvuvaiheina muotoutunut, on mielestäni luotettavimmin perusteltu käsitys, että vanhimman pysyvän asutuksen juuret ovat pääosin kasvaneet suuren Volgajoen keskisen ja ylisen juoksun haaroilta Suomenlahden, Laatokan ja Äänisjärven suuntiin."

Itämerensuomalaiset muodostuivat ainakin osaksi kivikaudelta periytyvän suomalais-ugrilaisen väestön pohjalta.

Lähdeteos i) kertoo samasta asiasta: Karjalan varhaisimmasta asutuksesta voidaan saada tietoja vain esine-, hautapaikka- ja asuinpaikkalöytöjen avulla. Varhaisimman asujaimiston sukulaisuudesta karjalaisen heimon kanssa on hyvin vaikea tai mahdoton saada varmuutta. Voimme kuitenkin uskoa, että jonkinlainen yhteys noihin tuhansien vuosien takaisiin asukkaisiin on olemassa. Eivät karjalaiset suinkaan ole tulleet yhtenä aaltona Karjalaan, vaan muuttoa eri suunnista on tapahtunut todella pitkien ajanjaksojen kuluessa. Samalla voidaan todeta, että karjalaiset ovat etnisesti sekoitus alueelle tulleiden ja siellä asuneiden ihmisten kesken.

Kirjallisia tietoja Karjalasta

Karjala tulee Novgorodin kronikkaan vuoden 1143 kohdalla. Karjalaiset näyttävät taistelleen novgorodilaisten rinnalla hämäläisiä ryöstäjiä vastaan. Niihin aikoihin Karjala on tarkoittanut Laatokan länsi- ja pohjoisrantoja sekä Vuoksen seutuja. Karjalaisten valtapiiri ulottui lännessä Viipurinlahdelle, Saimaalle ja Mikkelin tienoille Savoon sekä nykyisen Pohjois-Karjalan alueille.

Kirjalliset maininnat liittyvät yleensä ryöstö- tai hävitysretkiin. Karjalassa noihin aikoihin asunut kansa on ollut hyökkäysten kohteena, mutta he ovat osallistuneet venäläisten/novgorodilaisten kanssa pohjoiseen ja länteen suuntautuneisiin ryöstöretkiin. Ovatpa tehneet ryöstöretkiä yksinäänkin.

Keskiajalla puhuttu murre tai kieli on saanut vaikutteita pohjoiskantasuomesta samoin kuin myös Nevan ja Laatokan eteläpuolella asuneiden suomensukuisten kansojen puheenparresta. Kuitenkin on todettava, että karjalaiset olivat suomalaisten ja hämäläisten sukulaisheimo. Historian myllerryksissä hämäläisten ja (varsinais-)suomalaisten kohtalot nivoutuivat yhteen läheisemmin toistensa kanssa, kun taas karjalaiset pysyivät pitkiä aikoja erillään omalla tahollaan. Vaikuttaa siltä, että ruotsalaiset pystyivät verottamaan aika-ajoin Suomen läntisiä osia jo hyvin varhain, ehkäpä jo vuoden 1000 jKr. tienoilla.

Itäinen vaikutus

Vesiteiden mahdollistama taloudellinen toimeliaisuus oli runsasta itään. Yhteyttä pitivät kauppamiehet Ruotsista, Saksasta ja Gotlannista ja toiseen suuntaan novgorodilaiset. Karjala sattui sopivasti kauppareitille ja tuli näin itäisen vaikutuksen alaiseksi. Kulttuurivaikutteita on siten saatu muun muassa kielellisinä lainoina (esim. risti, pappi, pakana).

Bysantin kirkko ei ollut lähetystyössään yhtä aggressiivinen kuin Rooman kirkko. Onkin ilmeistä, että kreikkalaisen uskon levitessä idästä pakanuutta jatkui Karjalassa pitkään. Ruotsin Uplannin maakuntalaissa 1290-luvulla kiellettiin kristityn myyminen orjaksi. Ruotsalaiset toivat vielä 1300-luvun alussa idän sotaretkiltä karjalaisia orjiksi. Tämä osoittaa, että kristinusko ei ollut vielä tuolloin ainakaan kokonaan juurtunut Karjalassa.

Jo 1150-luvulla sanotaan Pyhän Eerikin käännyttäneen kaikki (varsinais-)suomalaiset kristinuskoon tekemänsä ristiretken yhteydessä. Vaikka kronikka antaisikin liioitellun kuvan roomalaisen uskon menestymisestä Suomen länsiosissa, aikaeroa tapahtumilla on kuitenkin ainakin 150 vuotta. Selvää on, että pakanuus jatkui Karjalassa paljon kauemmin kuin maan läntisissä osissa.

Novgorodin harras ortodoksiruhtinas Jaroslav teki yrityksiä kastaa karjalaiset Bysantin uskoon 1220-luvun lopulla. Kronikka väittää, että suurin osa karjalaisista olisi näin kastettu. Työ jäi kesken, kun Jaroslav joutui luopumaan asemastaan. Uskosta luopuminenkin on tapahtunut nopeasti, kun veroa on alettu kantaa. Näin tapahtui kirjoitettujen kronikoiden mukaan myös Hämeessä.

Rauhattomuuksia ja rauhaakin

Historiaan jäänyt retki on ns. Sigtunan hävitys. Ruotsin annaalien eli luostareissa tehtyjen vuosikirjojen mukaan "pakanat" ovat tunkeutuneet kesällä 1187 Mälaren-järvelle ja Sigtunaan. He tappoivat Upsalan arkkipiispan Johanneksen ja polttivat Sigtunan. Nämä pakanat olivat karjalaisia, mutta luultavaa on, että retki on tehty novgorodilaisten kanssa.

Karjalaiset osallistuivat vuonna 1191 Hämeeseen tehtyyn hävitysretkeen. Karjalaiset ovat siis olleet noihin aikoihin hämäläisten vihollisia ja novgorodilaisten kavereita. Talvella 1226–1227 karjalaiset osallistuivat taas Novgorodin Jaroslavin johdolla tehtyyn retkeen Hämeeseen, mutta tulokset eivät olleet vakuuttavia, koska jo 1228 hämäläiset tekivät Laatokalle kostoretken. Kostoretki suuntautui Aunukseen asti ja paluumatkan aikana karjalaiset pystyivät tappamaan osan hämäläisistä.

Runsaan 10 vuoden kuluttua näistä tapahtumista ruotsalaiset olivat taas koonneet ledungin (=ryöstö- ja hävitysretki), jossa oli mukana suomalaisia ja hämäläisiä. Tarkoituksena oli laajentaa Rooman kirkon asemaa itään. Ristiretkeläiset kärsivät tappion ja karjalaiset olivat taas mukana torjumassa invaasiota novgorodilaisten rinnalla.

Birger Jaarlin aikana Ruotsin valta oli jo vakiintunut Kymijoen suun seudulle saakka. Uusimaa, joka oli kauan ollut asuttamaton, oli saanut pysyvän asutuksen. Ruotsin aseman turvaamiseksi oli Birger siirrättänyt ruotsalaisia talonpoikia Uusimaalle. Tämä tilanne tyydytti ilmeisesti itää ja länttä, koska vuoden 1257 jälkeen vallitsi neljännesvuosisadan mittainen rauhan jakso Ruotsin ja Novgorodin välillä.

Lännestä tulevilla kauppiailla oli tapana kokoontua Kronstadtiin ja edetä sieltä sitten yhtenä joukkona Novgorodiin. Kauppiaat halusivat vuonna 1268 turvallisuustakuut jo Koivistolta alkaen. Venäläiset eivät voineet antaa takuita sillä perusteella, että Koivisto oli Karjalaa ja siten venäläisten vaikutuspiirin ulkopuolella. Saksalaisten kauppiaiden mukaan Karjala oli Novgorodin (venäläisten) alainen. Tämä tarkoittaa sitä, että karjalaisilla oli sisäinen itsehallinto. Riippuvuus Novgorodista oli veron maksua ja heimon monen jäsenen kohdalla saman uskon tunnustamista.

Edellä mainitut seikat osoittavat, että Karjala on paljolti ollut erillään Suomesta ja Hämeestä uskonnollisesti, kulttuurisesti ja valtiollisesti. Rajat eivät noihin aikoihin kuitenkaan estäneet ihmisten liikkumista ja vaikutteita saatiin molemmissa suunnissa.

Ruotsalaisilta ei yritystä puuttunut. Paavin bullan innostamana ja valtiollisten ja kaupallisten syiden pakottamana ryhdyttiin kolmanteen ristiretkeen, jonka kohteena oli Karjala. Ristiretken johtajana oli Tyrgils ja retki oli jossain määrin onnistunutkin. Retkestä kerrotaan seuraavasti:

"Sitten he menivät pakanamaahan ja aiheuttivat siellä vahinkoa ja paljon pelkoa. Ja he rakensivat linnan siihen maanääreen, missä kristitty maa loppuu ja pakanamaa alkaa. Linnan nimi on Viipuri ja se on idässä."

Käytännössä ruotsalaiset valtasivat koko Karjalan ja siinä mukana heimon keskuspaikan Käkisalmen ja sen puisen linnan 1295. Tosin venäläiset valtasivat Käkisalmen nopeasti takaisin ja puinen linnakin poltettiin. Ruotsalaisilla oli kuitenkin jalansija Viipurin linnan turvin. Ruotsin alue oli siis laajentunut Kymijoelta Viipuriin ja Kannakselle saakka.

Karjala jaetaan. Kovat ajat Laatokan Karjalassa.

Pähkinäsaaren rauhassa vuodelta 1323 Ruotsi sai alueita Karjalasta. Tästä voidaan katsoa alkaneen selkeän muutoksen Karjalan identiteetissä. Se alkoi kehittyä yhä enemmän suomalaiseksi Karjalaksi, myös kielellisesti. Tässä vaiheessa koko Laatokka rannikkoalueineen myös lännen puolella kuului vielä Novgorodiin.

Novgorod menetti otteensa Karjalaan Moskovan ruhtinaalle, tsaarille. Moskovan tapa verojen kannossa johti vähitellen 1500-luvulla verotuksen kuusinkertaistumiseen. Korelan ujesti (ruotsalaiset sanoivat: Käkisalmen lääni) siirtyi Novgorodilta Moskovan haltuun 1478. Tilanne kehittyi täten sietämättömäksi. Kun verrataan Korelan ujestin tietoja vuodelta 1500, vuoden 1571 tietoihin, huomataan, että esimerkiksi Kurkijoen Pogostassa autioina oli liki 94 % tiloista.

Samaa luokkaa olivat luvut Sortavalan, Ilomantsin ja Salmin Pogostoissa. Mainittakoon tässä, että Jaakkiman, Lumivaaran, Uukuniemen alueet kuuluivat tuohon mainittuun Kurkijoen Pogostaan.

Muinainen kotiseutumme autioitui melko pahasti noina aikoina. Kaikki eivät suinkaan olleet kuolleet vaan ihmisiä muutti muun muassa pohjoisemmaksi ja itäänkin, Äänisen suuntaan. Toisaalta autioituminen mahdollisti väestön siirtymisen lännestä rajan itäpuolelle. Tämä edisti Laatokan Karjalan muutosta suomalaisemmaksi, vaikka alue vielä kuuluikin Moskovalle.

Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsi saikin sitten haltuunsa koko Kannaksen, Laatokan pohjois- ja luoteisosat sekä Raja-Karjalan, toisin sanoen Käkisalmen läänin sekä etelämpää Inkerinmaan. Nyt Pähkinäsaaren rauhassa alkanut suomalaistuminen jatkui maantieteellisesti vielä paljon laajemmalla alueella. Tällä rauhanteolla on ollut valtava merkitys Suomen Karjalan identiteetin kehitykselle ja myös sille, millaisena Suomi on mieliimme painunut.

Tässä rauhanteossa erkanivat Karjalan heimon tiet hyvin ratkaisevalla tavalla. Venäjän valtaan jääneet laajat karjalaisalueet eivät päässeet samalla tavalla koskaan kehittymään taloudellisesti, eivätkä identiteetiltään yhtenäiseksi heimoksi. Osin varmasti oli syynä se, että tsaarit siirsivät slaaveja suurin määrin noille alueille, tarkoituksenaan juuri venäläistäminen. Noilla alueilla sallittiin lain voimalla jopa maaorjuus.

Lännen vaikutus voimistuu

Ei ollut helppoa olla Ruotsin valloittama alue. Ruotsikin pyrki verottamaan voittomaitaan raskaimman jälkeen. Pitihän sotimisesta aiheutuneet kustannukset saada peitettyä. Sen lisäksi alueelle istutettiin oma hallintomalli ja kaiken huipuksi pyrittiin pakottamaan uuteen uskoon. Seurauksena oli, että arviolta puolet Käkisalmen läänin alkuväestöstä pakeni Venäjälle. Sinne syntyi karjalainen asutusalue, Tverin Karjala, jossa pakolaisten jälkeläiset elävät vielä tänäkin päivänä yrittäen vaalia perinteitään. Kuten aiemmin mainitsin, tsaari oli verottanut ankarasti aluetta edeltävän sadan vuoden kuluessa. Ruotsalaisten verotus ei siis liene ollut syynä pakenemiseen, vaan uuden luterilaisen uskon pakkosyöttö.

Valloituksen seurauksena Käkisalmen lääniin (erityisesti pohjoisosiin) muuttanut uusi väestö oli kielellisesti ja uskonnollisesti erilainen kuin siellä oleva karjalainen väestö. Muuttava väestö oli kuitenkin valloittajan tukemaa ja ortodoksit muuttivat paikoitellen totaalisesti pois. Uudetkin asukkaat olivat heimotaustaltaan useissa tapauksissa karjalaisia. Muuttajat tulivat paljolti lännestä seudulta, jota on myöhemmin kutsuttu Savoksi. Alue oli saanut aikojan kuluessa paljon asutusta juuri Karjalan suunnasta. Ratkaiseva ero oli kuitenkin usko.

Erään esi-isämme ilmaantuminen Karjalaan saattaa liittyä tähän vaiheeseen. Sinikka ja Veikko Tuunaisen kronikassa sanotaan seuraavaa: Bertil Staffaninpoika Tuunainen muutti pois 1669 Tuunaansaarelta Punkaharjun pitäjästä ja jo vuonna 1682 asunut Suistamon pogostaan (kirkkopitäjään) kuuluneessa Impilahden kirkonkylässä, myös 1683 ja 1685–1696 maakirjojen mukaan.

Maakirjoja ei ole vuosien 1697–1726 ajalta käytettävissä. Hän oli perheellinen, pojat: Staffan Bertilinpoika Tuunainen, vuoden 1727 maakirjan mukaan asui Jaakkimanvaaran Metsämiklissä. Tinus Nikodemus Bertilinpoika Tuunainen, syntynyt vuonna 1695. Ruotsin toimet ovat siis saattaneet vaikuttaa siihen, että Bertil Staffaninpojalle on auennut mahdollisuus saada tila Karjalasta. Suistamo sijaitsee Sortavalasta itään, Laatokan koilliskulmalla.

Ruotsin valloittaman alueen eteläosissa (esim. Kurkijoki) sopeutuminen oli kuitenkin helpompaa, koska suomalaistuminen oli entisten yhteyksien vuoksi alkanut jo paljon aikaisemmin. Naapurina, Ruotsin hallinnassa, olevan Viipurin vaikutus oli tuntunut jo 300 vuoden ajan näillä seuduilla.

Käkisalmen lääni tulkittiin valloitusmaaksi, joka ei varsinaisesti edes kuulunut valtakuntaan. Maat kuuluivat kruunulle ja talonpojat maksoivat tavallaan vuokraa maksaessaan veroa. Aluksi vuokrat kantoi Jaakob De la Gardie vastineeksi kruunulle antamansa lainan lyhennyksinä. Varsinaisesti talonpojat eivät voineet siis periä tilojaan, koska eivät niitä omistaneetkaan.

Antelias Kristiina-kuningatar jakoi kaikki maat läänityksinä ruotsalaisille ja baltialaisille aatelisille ja porvareille. Varsinaisesti omistajat eivät koskaan asuneet hoveissaan, vaan heitä edustivat amtmannit, inspehtorit ja hopmannit. Viipuri vanhana Ruotsin alueena säilyi suurimmaksi osaksi läänittämättömänä. Kurkijoen (sisältäen siis Jaakkiman) alue kuului kuitenkin läänitysalueisiin. Puheenparressa hovi säilyi vielä niinkin kauan, että muistan oman äitini puhuneen hoveista.

Uudessa tilanteessa syntyi konflikteja, jotka näkyvät esimerkiksi kunnianloukkausjuttujen yhteydessä esiin tulleissa solvaavissa sanoissa. Hovien voudit saivat kuulla olevansa "koiria", "Tanskan koiria", "Ruotsin Hurttia" tai "saksoja".

Noituutta ja taikuutta

1600-luku oli Karjalassa niin kuin muuallakin Suomessa aikaa, jolloin noituudesta voi joutua vastaamaan käräjille. Syytteet tulivat usein sairastumisen tai karjan sairastumisen seurauksena, naapurin ilmiannon perusteella. Tuomiokin napsahti helposti. Suomen länsiosasta poiketen Karjalassa noituudesta syytteeseen joutui useammin mies kuin nainen. Oli myös hyvänlaatuista loitsimista, jolla pyrittiin parantamaan. Siitäkin tuli tuomio, jos näyttöä oli.

En tiedä kuinka läheistä sukua on Toini-tädille tämän tapauksen henkilö. Käkisalmen torppari Heikki Ruuska paranteli Simo Orpanan polttotautista vaimoa "lukemalla" veteen "Sinä puscet yxin puscuin, minä puscen kaxin puscuin, sinä puscet kaxin puscuin, minä puscen kolmin puscuin" aina yhdeksään saakka, jonka jälkeen sanottiin "puscut sian pyrstön cautta ulos".

Tarina ei kerro auttoiko loitsu sillä kerralla. Mielenkiintoista on, että pakanalliselta ajalta periytyvä loitsiminen oli vielä käytössä 1600-luvun lopulla, vaikka kansa oli kastettu jo vuosisatoja aiemmin. Noituustapaukset olivat selvästi yleisempiä luterilaisten kesken ja luterilaisten ja kreikkalaiskatolisten välillä kuin ortodoksien keskeiset. Ortodoksien sisäiset riidat syntyivät usein uskonnollisten oppiriitojen (vanhauskoisuus) takia.

Karjala joutuu Venäjän valtaan 1710

Kaarle XII:n joukot kärsivät tappion taistelussa Pultavan lähellä kesällä 1709. Ruotsalaisten tappion seurauksena Venäjän armeija, Pietari I:n johdolla, valloitti Viipurin ja Käkisalmen läänin kokonaan vuoden 1710 loppuun mennessä. Tapahtumat kuuluvat suuren Pohjansotaan, joka päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721 (Isoviha).

Ruotsi yritti revanssia vuonna 1741, mutta heikolla tuloksella. Jouduttiin tekemään lisää alueluovutuksia, jotka sinetöitiin Turun rauhassa 1743 (Pikkuviha). Raja kulki nyt Kymijokea pohjoiseen Mäntyharjulle ja siitä itään Saimaan vesistöalueen läpi Uukuniemelle, yhtyen siellä Uudenkaupungin rauhan rajalinjaan. Näin siis esimerkiksi Olavinlinna, Haminan ja Lappeenrannan linnoitukset siirtyivät Venäjälle.

Venäjä oli miehittänyt Suomen kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä, mutta tyytyi lopulta melko vaatimattomiin alueluovutuksiin, joilla turvattiin kaupankäynti ja Pietarin kaupungin turvallisuus. Syynä on saattanut olla osittain se, että keisariperhe oli sukua Ruotsin kuninkaaksi valitun Adolf Fredrikin kanssa. Jotenkin nämä Isovihan ja Pikkuvihan päättäneet rauhanehdot ja alueluovutukset tuovat mieleen 2. maailmansodan jälkeen tapahtuneet alueluovutukset Neuvostoliitolle.

Nämä alueliitokset Venäjään olivat Käkisalmen läänin pohjoisosien ortodokseille tervetullut muutos, koska he olivat kokeneet luterilaisen pakkokäännytyksen painostavana. Yleisesti ottaen talonpoikien kannalta muutokset eivät paljon vaikuttaneet elämään. Luterilaiset papitkin palasivat hoitamaan virkojaan suuren Pohjansodan päättyessä.

Pikkuvihan aikana papit eivät enää paenneet Ruotsiin. Venäjän keisari antoi jopa ukaasin uskonnonvapaudesta, eikä aluetta erityisesti pyritty venäläistämään. Päinvastoin, provinssien hallinto tuli järjestää nimenomaan Ruotsin mallin mukaan. Monikansallisessa Venäjän keisarikunnassa keisari oli valtakuntaa yhteensitova tekijä. Keisarikunta koostui useista "valtioista", joissa kaikissa noudatettiin niiden omia laki-, oikeus- ja verotuskäytäntöjä ja joissa kuuluttiin eri uskontoihin.

Voittomaiden alamaiset vannoivat uskollisuusvalan ja hallitsija vastaavasti vahvisti heidän vanhat erioikeutensa. Viipurissa tilanne oli pulmallinen sikäli, että ruotsalainen aateli ja osa porvareistakin oli livistänyt Ruotsiin ja tsaari Pietari I:llä ei ollut näin sopijaosapuolta.

Vanha Suomi

1700-luvun alun tapahtumat johtivat siihen, että Karjala joutui Venäjän alaisuuteen 100 vuotta ennen kuin muusta osasta Suomea tuli Suomen suuriruhtinaskunta. Venäjän alaisuuteen joutunutta aluetta alettiin kutsua 1800-luvun alussa nimellä Vanha Suomi. Tämän sadan vuoden jakson taloudellisen kehityksen ja muun muassa maanomistuksen ja lahjoitusmaa-asioiden tarkastelu on kiinnostava ja tärkeä kokonaisuus. Samoin tietysti näiden asioiden kehitys Karjalassa, Suomen suuriruhtinaskunnan osana, Suomen sodan jälkeen, kun Vanha Suomi liitettiin vihdoin Suuriruhtinaskuntaan 1815.

Kirjoituksesta tulisi kuitenkin niin pitkä, että yhdellä istumalla lukeminen voisi käydä raskaaksi. Jätetään aihe hautumaan ja toivotaan, että joku voisi perehtyä aiheeseen ja kirjoittaisi sukumme elämää taustoittavaa historiaa kotisivuillemme näiltä osin.

Tikkurilassa 25.1.2008 Pauli Tuunainen